Paluu arkeen on alkanut. Kinkku on muuttunut ihraksi jenkkakahvoihin ja joulutortut tukkivat verisuonia. Kaikki on mennyt siis suunnitelmien mukaan. Pakkaset pitivät huolen siitä, että rasvanpoltto tapahtui lähinnä sisätiloissa. Saunassa sai poistettua kuona-aineiden lisäksi hapen keuhkoista. Pukkikin kävi tuoden pehmeitä paketteja ja Jari Tervon. Tervo ei vaivautunut paikalle lihallisessa muodossa, joten jouduin tyytymään paperiseen versioon.

Sen verran kuitenkin ulkoilin, että sain hiertymän jalkaani. Kysäisin, josko pirtistä löytyisi rasvaa vaivan hoitoon, jolloin äiti poikansa laastaroi. Lykkäsi kantapäälaastarin nilkkaan kiinni ja totesi näin hyvän olevan. Ja totisesti ei hiertänytkään. Unohdin koko laastarin moneksi päiväksi.

Eilen kotiseutuville palattuani aloin illalla petiin mennessä miettimään, että tuo paksu tarra täytyisi varmaan poistaa nilkasta. Tuumasta toimeen. Että se pirulainen oli tiukassa, ei lähtenyt millään irti. Kauheasti karjuen ja kiroillen revin laastaria ja ihmettelin miten naiset kestävät brasilalaisen vahauksen. Miten voikin laastarin poistaminen sattua niin saatanasti. Ahdisti.

Lopulta laastari oli irti ja jalkaa kirveli niin pirusti. Syy tuskaan ja ahdistukseen selvisi. Ihokarvojen lisäksi Compeed oli repinyt mukanaan muutaman neliösentin ihoa. Loppuvuoden ja luultavasti pitkän siivun seuraavastakin kehitän tahdonvoimaani, enkä revi syntynyttä rupea pois. Uudenvuodenlupaus.

Ahdistaa.